Rishi Sharma on haastatellut yli 3 000 toisen maailmansodan veteraania. Hänen työnsä muistuttaa, miksi oman suvun tarinat kannattaa tallentaa nyt. 

Vanha ihminen istuu kameran edessä ja palaa muistoissaan yli kahdeksankymmenen vuoden taakse. Vastapäätä ei ole suuri tutkimusryhmä vaan yksi nuori mies, joka on käyttänyt lähes koko aikuisikänsä kuuntelemiseen. Rishi Sharman yli 3 000 haastattelun projekti osoittaa, kuinka paljon historiaa voidaan pelastaa yhdellä kameralla, kärsivällisyydellä ja päätöksellä olla lykkäämättä tärkeää työtä huomiseen. 

Projekti alkoi uteliaisuudesta 

Rishi Sharma oli teini-ikäinen, kun hän alkoi ajaa ympäri kotiseutuaan Etelä-Kaliforniassa ja etsiä toisen maailmansodan veteraaneja haastateltaviksi. 

Hänellä ei ollut sotilastaustaa, eikä kiinnostus sotahistoriaan tullut omasta suvusta. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin Intiasta. Aluksi kyse oli nuoren ihmisen halusta kuulla, miltä sota oli todella tuntunut niistä ihmisistä, jotka olivat siellä itse. 

Uteliasta harrastusta seurasi kuitenkin oivallus. Haastateltavat olivat jo hyvin vanhoja, ja jokaisen kuoleman mukana katosi kertomuksia, joita kukaan muu ei pystyisi enää välittämään samalla tavalla. 

Sharma päätti yrittää haastatella mahdollisimman monta toisen maailmansodan taisteluveteraania. Hän alkoi laatia karttaa ihmisistä, joiden luokse halusi matkustaa, ja rakensi vähitellen hankkeen, joka tunnetaan nimellä Remember WWII. 

Nyt 28-vuotias Sharma on käyttänyt työhönsä kymmenen vuotta ja tallentanut yli 3 000 veteraanin videohaastattelut. 

Haastattelu ei ole pikainen muisteluhetki 

Sharman työssä keskeistä ei ole haastattelujen määrä vaan tapa, jolla ne tehdään. 

Hän keskustelee veteraanien kanssa usein tuntikausia. Tarkoituksena ei ole tallentaa vain sotilasosastoa, taistelupaikkaa ja palvelusvuosia, vaan ihmisen oma kokemus: mitä hän näki, mitä pelkäsi, miten selvisi ja mitä tapahtumat merkitsivät myöhemmin. 

Haastattelut annetaan myös veteraanien perheille. Näin tallenne ei jää ainoastaan osaksi laajaa historiallista kokoelmaa, vaan siitä tulee suvun oma muisti. 

Tämä erottaa suullisen historian tavallisesta historiallisesta dokumentista. Virallinen asiakirja kertoo, missä joukko liikkui ja milloin taistelu käytiin. Ihmisen ääni kertoo, miltä kylmä tuntui, mitä hän ajatteli ennen hyökkäystä ja minkä yhden hetken hän muistaa vielä sadan vuoden iässä. 

Juuri pienet yksityiskohdat tekevät menneisyydestä ymmärrettävän. 

Aikaa on jäljellä vähän 

Kun Sharma aloitti työnsä vuosikymmen sitten, Yhdysvalloissa eli vielä arviolta noin 700 000 toisen maailmansodan veteraania. Nyt heitä on jäljellä enää noin 30 000. 

Muutos kertoo projektin kiireellisyydestä. Taisteluihin osallistuneet ovat pääosin satavuotiaita, ja heidän määränsä vähenee nopeasti. 

Sharma ei siis tallenna historiaa, joka olisi turvallisesti odottamassa myöhempää tutkimusta. Hän tallentaa viimeisiä ensi käden muistoja aikana, jolloin mahdollisuus niiden kuulemiseen sulkeutuu pysyvästi. 

Kun viimeinen silminnäkijä on poissa, jäljelle jäävät asiakirjat, valokuvat ja jo tallennetut haastattelut. Niitä voidaan tulkita uudelleen, mutta uutta kysymystä ei voi enää esittää. 

Tämä on hankkeen vahvin viesti: historian katoaminen tapahtuu hiljaa, yksi ihminen kerrallaan. 

Suurikin kulttuuriteko voi alkaa yhdestä ihmisestä 

Historiallisten aineistojen kerääminen yhdistetään tavallisesti museoihin, arkistoihin ja yliopistoihin. Sharma osoittaa, ettei merkittävä tallennustyö aina tarvitse alkunsa suuresta organisaatiosta. 

Remember WWII toimii lahjoitusten varassa. Sen lähtökohtana oli yhden ihmisen kiinnostus ja halu lähteä itse liikkeelle. 

Tämä ei vähennä ammattimaisten arkistojen merkitystä. Päinvastoin se täydentää niiden työtä. Myös Yhdysvaltain kongressin kirjaston Veterans History Project kerää veteraanien haastatteluja, valokuvia, kirjeitä ja päiväkirjoja vapaaehtoisten avulla. 

Malli on käytännöllinen: instituutio voi tarjota ohjeet, säilytyksen ja yleisölle avoimen kokoelman, mutta haastattelun voi tehdä tavallinen ihminen. 

Tallentaminen on nykyisin teknisesti helpompaa kuin koskaan. Puhelin riittää hyvään äänitykseen, ja videon voi kuvata ilman kallista kalustoa. Vaikeinta ei ole tekniikka vaan ensimmäisen kysymyksen esittäminen. 

Kaikki muistot eivät ole sankaritarinoita 

Veteraanien muistojen tallentamisessa tarvitaan myös hienotunteisuutta. 

Sota ei ole vain rohkeutta, voittoja ja juhlapuheita. Muistoihin voi liittyä pelkoa, syyllisyyttä, menetyksiä ja kokemuksia, joista ihminen ei ole halunnut puhua vuosikymmeniin. Kaikki eivät myöskään muista tapahtumia samalla tavalla, eikä yksittäinen haastattelu ole koskaan koko historiallinen totuus. 

Suullisen historian arvo ei perustu siihen, että jokainen muisto olisi täydellinen tai täysin tarkka. Sen arvo on siinä, että se näyttää, kuinka ihminen itse koki tapahtuman ja kantoi sitä elämässään. 

Haastattelijan tehtävä ei ole painostaa, johdatella tai muuttaa kertomusta suuremmaksi kuin se on. Tärkeintä on antaa ihmiselle tilaa kertoa omilla ehdoillaan. 

Mitä tämä merkitsee Suomelle? 

Aihe koskettaa Suomea poikkeuksellisen suoraan. 

Talvi-, jatko- ja Lapin sotiin osallistui yhteensä noin 600 000 miestä ja 100 000 naista. Vuoden 2025 lopussa sotiemme veteraaneja oli elossa enää noin 900, ja heidän keski-ikänsä oli noin sata vuotta. 

Aikaa heidän omien kokemustensa tallentamiseen on siis hyvin vähän. 

Suomessa on tehty vuosikymmenten ajan arvokasta veteraani- ja perinnetyötä. Silti kaikilla perheillä ei ole tallessa isovanhemman tai muun läheisen omaa kertomusta. Moni tietää sukulaisensa sotilasosaston tai palveluspaikan, mutta ei sitä, mitä tämä itse ajatteli kokemastaan. 

Sharman esimerkki muistuttaa, ettei tallentaminen kuulu vain historioitsijoille. Perhe voi kuvata keskustelun itse. Koulu voi toteuttaa paikallisen muistitietohankkeen. Nuori voi haastatella oman sukunsa vanhinta ihmistä. 

Sotamuistojen lisäksi sama koskee jälleenrakennusta, evakkoutta, kotirintamaa, lapsuutta niukkuudessa ja Suomen muuttumista nykyiseksi yhteiskunnaksi. 

Mitä tämä merkitsee lukijalle? 

• Älä odota täydellistä hetkeä. Läheisen ihmisen tarinan voi tallentaa tavallisella puhelimella jo seuraavalla tapaamisella. 

• Kysy kokemuksista, älä vain vuosiluvuista. Hyviä kysymyksiä ovat esimerkiksi: mitä muistat parhaiten, mitä pelkäsit ja mikä auttoi selviytymään? 

• Säilytä aineisto huolellisesti. Tee tallenteesta varmuuskopio ja lisää mukaan haastateltavan nimi, kuvauspäivä sekä perustiedot. 

Toimituksen näkökulma 

Historiaa ei menetetä vasta silloin, kun asiakirja tuhoutuu. Se menetetään myös silloin, kun kysymys jää ajoissa esittämättä. Rishi Sharman työ osoittaa, että yhden ihmisen sitkeys voi säilyttää tuhansia kertomuksia, mutta samalla se paljastaa tehtävän mittakaavan: jokaisessa perheessä on tarinoita, joita kukaan ulkopuolinen ei tule tallentamaan. Menneisyyden säilyttäminen alkaa harvoin arkistosta. Useimmiten se alkaa siitä, että joku istuu alas, käynnistää tallennuksen ja sanoo: kerro minulle. 

Lähteet 

• CBS News: After 10 years and 3,000 interviews, one man’s mission to preserve WWII veterans’ stories continues, 3.7.2026. (CBS News) 

• CBS News Sunday Morning: Interviewing WWII veterans, the “moral compass of our society”, 5.7.2026. (CBS News) 

• Good News Network: Young Man Interviews 3,000 World War II Vets Over 10-year Project – Preserving Their Stories, 13.7.2026. (Good News Network) 

• Yhdysvaltain kongressin kirjasto: Veterans History Project – veteraanien suullisen historian kerääminen ja säilyttäminen. (The Library of Congress) 

• Sotiemme Veteraanit / Tammenlehvän Perinneliitto: Suomessa oli vuoden 2025 lopussa elossa noin 900 veteraania, joiden keski-ikä oli noin sata vuotta. (Veteraanit.fi)