Harrastukset, liikunta, lepo ja lomat täyttyvät tavoitteista. Viikon näkökulma kysyy, milloin vapaa-ajastakin tuli paikka jatkuvalle kehittymiselle.
Juokseminen ei ole enää vain juoksemista, lukeminen lukemista eikä lomakaan pelkkä loma. Yhä useampi osa vapaa-ajasta on saanut tavoitteen, suunnitelman ja ajatuksen kehittymisestä. Samalla aikuisuudesta on kadonnut jotakin arvokasta: lupa tehdä asioita ilman, että niissä tarvitsee tulla paremmaksi.
Ihminen päättää aloittaa juoksemisen. Hän vetää lenkkarit jalkaan ja lähtee ulos, koska liikkuminen tuntuu hyvältä ja ilta on sopiva.
Jonkin ajan kuluttua lenkillä on jo toinen luonne. Juostulla matkalla on merkitystä, vauhtia seurataan ja harjoituksille syntyy rytmi. Kalenteriin ilmestyy ensimmäinen kymmenen kilometrin tapahtuma. Tavallinen lenkki muuttuu harjoitukseksi, jolla on tarkoitus.
Sama tapahtuu kuntosalilla, pyöräilyssä, golfissa, lukemisessa, ruoanlaitossa ja kielten opiskelussa. Lomalle laaditaan lista paikoista, jotka halutaan nähdä. Kodin järjestämisestä syntyy projekti. Harrastuksessa asetetaan tavoite seuraavalle vuodelle.
Tavoitteissa ei ole mitään väärää. Kehittyminen tuntuu hyvältä, uuden oppiminen palkitsee ja onnistuminen antaa syyn jatkaa.
Kiinnostavampi kysymys kuuluu, miksi tästä ajattelutavasta on tullut niin hallitseva. Miksi niin monen asian pitää johtaa johonkin?
Vapaa-ajalle tuli tulos
Harrastaminen on aina sisältänyt tavoitteita. Pianisti harjoittelee soittaakseen paremmin, urheilija haluaa kehittyä ja käsityöläinen opettelee uusia tekniikoita. Kilpailuja, ennätyksiä ja saavutuksia ei keksitty tällä vuosikymmenellä.
Muutos näkyy siinä, kuinka laajalle tavoitteellisuuden ajatus on levinnyt.
Tekemistä myös mitataan enemmän sen perusteella, mitä siitä syntyy. Juoksija tietää ennätyksensä, golfari tasoituksensa ja aktiivinen lukija vuoden kirjamääränsä. Kun joku kertoo aloittaneensa uuden harrastuksen, keskustelu siirtyy nopeasti siihen, kuinka usein hän käy ja mitä hän tavoittelee.
Numero tekee tekemisestä helposti ymmärrettävää. Kolme harjoitusta on enemmän kuin yksi, kymmenen kilometriä enemmän kuin viisi ja viisikymmentä kirjaa enemmän kuin kaksikymmentä.
Samalla tapahtuu jotain huomaamatonta. Kokemus muuttuu tulokseksi, jota voi verrata.
Työelämässä tällainen logiikka on tuttu. Yritys tarvitsee tavoitteita, aikatauluja ja tuloksia, koska niiden avulla toimintaa johdetaan. Vapaa-ajalla sama ajattelutapa on paljon kiinnostavampi, koska vapaa-ajan ei lähtökohtaisesti tarvitse tuottaa mitään.
Silti juuri tuottamisesta on tullut sillekin tuttu kieli.
Kehittyminen on yksi harrastamisen parhaista puolista
Tavoitteellisuudesta ei kannata tehdä ongelmaa, jota pitäisi ryhtyä poistamaan. Se olisi yhtä yksipuolinen ajatus kuin jatkuvan kehittymisen vaatimus.
Pitkäjänteinen harrastaminen antaa ihmiselle paljon.
Tutkimuksessa käytetään käsitettä serious leisure kuvaamaan vapaa-ajan tekemistä, johon ihminen sitoutuu pitkäksi aikaa, jossa hän kehittää osaamistaan ja jonka ympärille rakentuu merkityksellinen osa elämää. Harrastuksesta voi syntyä ystävyyksiä, yhteisö, identiteetti ja tunne omasta osaamisesta.
Kehittyminen itsessään tuottaa iloa. Ensimmäinen onnistunut saviastia, kokonaan soitettu kappale tai aikaisempaa pidempi juoksumatka tuntuu hyvältä juuri siksi, että ihminen huomaa osaavansa tänään jotain, mitä ei osannut aikaisemmin.
Tavoite myös auttaa jatkamaan silloin, kun innostus ei yksin riitä. Ilmoittautuminen puolimaratonille vie lenkille sateisena päivänä. Sovittu konsertti saa harjoittelemaan pianoa. Kielikurssi pitää opiskelun käynnissä myös kiireisen viikon aikana.
Ongelma ei siis ole kehittyminen.
Ongelma syntyy silloin, kun tekemisen pitää kehittyä ollakseen arvokasta.
Pelkkä ilo on yllättävän vaikea perustelu
Motivaatiotutkimuksessa tunnetaan hyvin ero sisäisen ja ulkoisen motivaation välillä. Itsemääräämisteoriaa kehittäneet Edward Deci ja Richard Ryan ovat kuvanneet sisäisesti motivoitunutta toimintaa tekemiseksi, joka itsessään kiinnostaa tai tuottaa tyydytystä.
Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta.
Teen tätä, koska pidän tästä.
Lapselle perustelu riittää erinomaisesti. Lapsi voi piirtää kymmeniä kuvia ilman suunnitelmaa tulla paremmaksi piirtäjäksi. Hiekkalinna rakennetaan, vaikka se puretaan samana päivänä. Palloa potkitaan seinään ilman sarjataulukkoa ja leikki voidaan lopettaa kesken, kun jokin muu alkaa kiinnostaa enemmän.
Aikuisen maailmassa tekemiselle syntyy helpommin jatkokysymys. Mihin tämä johtaa?
Jos aloittaa juoksemisen, seuraava tavoite on pidempi matka tai parempi aika. Jos alkaa valokuvata, halutaan parempia kuvia. Jos innostuu ruoanlaitosta, hankitaan välineitä ja opetellaan vaikeampia tekniikoita.
Oppiminen tekee harrastuksesta rikkaamman, mutta samalla sen ympärille rakentuu helposti odotus: huomenna pitäisi osata enemmän kuin tänään.
Siinä vaiheessa huono päivä ei ole enää vain huono päivä. Se näyttää takapakilta.
Myös lepo sai tehtävän
Ilmiö muuttuu erityisen kiinnostavaksi, kun tavoitteellisuus siirtyy tekemisestä palautumiseen.
Nukkuminen ei ole enää vain nukkumista. Siitä puhutaan palautumisena, seuraavan päivän voimavarana ja hyvän suorituskyvyn perustana. Kävelylle voidaan lähteä askelmäärän vuoksi ja lomapäivään mahduttaa nähtävyyksiä, koska paikasta halutaan saada mahdollisimman paljon irti.
Viikonlopunkin onnistumista voidaan arvioida maanantain kautta. Tuliko levättyä tarpeeksi? Oliko aikaa liikunnalle? Nähtiinkö ystäviä? Hoidettiinko rästiin jääneet asiat?
Lepo saa tehtävän.
Tämä kertoo suuremmasta muutoksesta tavassamme ajatella aikaa. Vapaa-aikaa perustellaan yhä useammin sen hyödyllä. Liikunta tukee terveyttä, harrastus kehittää taitoja, uni parantaa jaksamista ja loma palauttaa työstä.
Kaikki ovat hyviä asioita. Samalla niiden perusteluissa tapahtuu pieni käännös: vapaa-aika muuttuu arvokkaaksi siksi, että se tekee ihmisestä paremmin toimivan.
Silloin myös vapaa-aika voi epäonnistua.
Loma oli liian kiireinen. Viikonloppu meni hukkaan. Liikunta jäi väliin. Kirja jäi kesken.
Vapaasta ajasta tulee uusi kalenteri, jossa on omat tekemättömät tehtävänsä.
Koko ihmisestä tuli kehityskohde
Nykyinen aikuisuus sisältää valtavan määrän valintoja.
Ihminen rakentaa uraansa, kuntoaan, kotiaan, ihmissuhteitaan, osaamistaan ja vapaa-aikaansa. Harrastuksia voi aloittaa ja lopettaa. Uutta voi opiskella missä iässä tahansa. Elämäntapoja voi muuttaa ja omaa arkea järjestää uudelleen.
Valinnanvapaus on suuri saavutus. Sen mukana tulee kuitenkin toinen ajatus: jos elämä on rakennettavissa, sen rakentaminen on ihmisen omalla vastuulla.
Tästä syntyy itsensä kehittämisen loputon lista.
Pitäisi liikkua enemmän, nukkua paremmin, lukea enemmän, tavata ystäviä, oppia uutta, pitää kodista huolta ja löytää aikaa mielekkäille harrastuksille. Yksittäin jokainen tavoite kuulostaa järkevältä.
Yhdessä niistä muodostuu kokonainen ohjelma.
Itsensä kehittämisessä on lisäksi erityinen ominaisuus: se ei valmistu.
Kun viiden kilometrin juoksu onnistuu, seuraava tavoite löytyy kymmenestä. Kun yksi taito on opittu, seuraava odottaa. Kun yksi asia elämässä on saatu järjestykseen, katse siirtyy toiseen.
Jatkuva kehitys on tehokas tapa oppia.
Se on huono tapa määritellä, milloin ihminen on riittävä.
Aikuisella on oikeus olla keskinkertainen
Tässä kohtaa harrastamisesta löytyy asia, joka erottaa sen monesta muusta elämänalueesta.
Kukaan ei tarvitse tulosta.
Koulussa osaamista arvioidaan. Opinnoissa suoritetaan kursseja. Työssä tuloksilla on merkitystä. Monessa urheilulajissa paremmuus ratkaistaan kilpailussa.
Aikuisen vapaaehtoisessa harrastuksessa ihminen voi astua tämän järjestelmän ulkopuolelle.
Hän saa soittaa pianoa keskinkertaisesti kaksikymmentä vuotta. Hän saa pelata tennistä nousematta seuraavalle tasolle. Hän saa maalata tauluja, joita kukaan muu ei näe, ja juosta lenkkejä tietämättä niiden aikaa.
Tämä kuulostaa itsestään selvältä, mutta käytännössä keskinkertaisuus on aikuiselle yllättävän vaikea tila.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänen päivänsä täyttyvät asioista, jotka hän jo osaa. Työssä odotetaan ammattitaitoa, arjessa pärjäämistä ja päätöksissä varmuutta. Aloittelijan rooli katoaa.
Uusi harrastus palauttaa sen hetkessä.
Tanssitunnilla jalat menevät väärään suuntaan. Keramiikkakulho painuu kasaan. Golfpallo katoaa metsään ja vieraan kielen sanat tulevat väärässä järjestyksessä.
Juuri siinä on jotain arvokasta.
Ihminen saa hetken olla huono asiassa ilman seurauksia.
Jos jokainen tällainen kokemus muutetaan heti kehitysprojektiksi, aloittelijuudesta tulee vain välivaihe, josta pitää päästä nopeasti pois.
Sen sijaan ihminen voi myös päättää olla iloinen keskinkertainen.
Harrastuksesta tuli myös identiteetti
Tekeminen kertoo yhä useammin siitä, keitä olemme.
Ihminen ei vain juokse, vaan hänestä tulee juoksija. Hän ei vain valokuvaa, vaan valokuvaaja. Hän ei vain leivo leipää, vaan hapanjuurileipuri.
Tässä on paljon hyvää. Harrastusidentiteetti yhdistää ihmisiä, synnyttää yhteisöjä ja tekee tekemisestä merkityksellistä. Moni löytää aikuisena juuri harrastuksen kautta ystäviä ja ympäristön, johon kokee kuuluvansa.
Samalla identiteetti nostaa tekemisen panoksia.
Jos juokseminen on asia, jota teen, huono lenkki on huono lenkki. Jos juoksijuus on osa sitä, kuka olen, suoritus saa suuremman merkityksen.
Siksi elämässä on tilaa myös kiinnostuksen kohteille, joista ei tarvitse rakentaa identiteettiä.
Kaikkeen ei tarvita uusia välineitä, tavoitetta, omaa yhteisöä ja kolmen vuoden suunnitelmaa. Ihminen saa innostua jostakin kuukaudeksi, tehdä sitä silloin tällöin ja lopettaa kyllästyttyään.
Harrastus ei epäonnistu siksi, ettei siitä tullut pysyvää.
Tärkeä kysymys ei ole tavoite vaan sen alkuperä
Tavoitteellisuuden ja rennon harrastamisen välille ei tarvita vastakkainasettelua.
Maraton voi olla yksi ihmisen elämän hienoimmista kokemuksista. Näyttelyn rakentaminen voi antaa vuosien työlle merkityksen. Kilpailuun harjoitteleminen voi tuoda arkeen rakennetta, ystäviä ja valtavan onnistumisen tunteen.
Oleellista on se, mistä tavoite syntyy.
Itsemääräämisteorian mukaan autonomia, kokemus omasta osaamisesta ja yhteys muihin ihmisiin ovat keskeisiä ihmisen motivaatiota tukevia psykologisia tarpeita. Tämän vuoksi kaksi ulospäin samanlaista tavoitetta voivat olla ihmiselle täysin erilaisia.
Toinen harjoittelee maratonille, koska rakastaa juoksemista ja haluaa nähdä, mihin pystyy. Toinen harjoittelee, koska kokee, että hyväkuntoisen aikuisen pitäisi pystyä siihen.
Kilometrit voivat olla samat.
Kokemus ei ole.
Tässä kulkee myös raja vapaan harrastuksen ja uuden velvollisuuden välillä. Harrastus antaa energiaa silloin, kun ihminen kokee valinneensa sen itse. Se alkaa muistuttaa työtä silloin, kun tekemistä hallitsee tunne siitä, mitä pitäisi saavuttaa.
Kaiken ei tarvitse johtaa mihinkään
Tehokkuusajatteluun kuuluu sitkeä käsitys hyvin käytetystä ajasta.
Hyvä lauantai sisältää liikuntaa, ystäviä, hyvää ruokaa, hoidettuja asioita ja mielekästä tekemistä. Päivästä jää tunne, että se käytettiin hyvin.
Tyhjä päivä näyttää tämän rinnalla helposti menetetyltä mahdollisuudelta.
Silti elämä ei ole projekti, jonka lopussa lasketaan, kuinka tehokkaasti tunnit käytettiin.
Pitkä keskustelu ei tarvitse lopputulosta. Keskinkertaisen maalauksen ei tarvitse päätyä seinälle. Huonosti soitettua kappaletta ei tarvitse esittää kenellekään. Kirjasta ei tarvitse oppia mitään hyödyllistä, eikä jokaisen kävelyn tarvitse parantaa kuntoa.
Tekemisen arvo voi syntyä kokonaan sen aikana.
Tämä on ajatus, jonka lapsi ymmärtää luonnostaan ja jonka aikuinen joutuu joskus opettelemaan uudelleen.
Kaiken ei tarvitse johtaa mihinkään.
Mitä tämä merkitsee Suomelle?
Suomessa harrastamisen mahdollisuudet muodostavat merkittävän osan tavallista arkea. Liikuntaseurat, kansalaisopistot, yhdistykset, kulttuuritoiminta ja lukemattomat paikalliset ryhmät tarjoavat ihmisille paikkoja tehdä asioita työn ja velvollisuuksien ulkopuolella.
Niiden merkitystä perustellaan usein hyödyillä. Harrastukset tukevat terveyttä, työkykyä, oppimista, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia.
Kaikki tämä pitää paikkansa, mutta samalla harrastamisen yksinkertaisin arvo jää helposti taka-alalle. Ihmisellä on paikka, johon mennä, ihmisiä joita tavata ja asia, jonka tekemisestä hän pitää.
Yhteiskunnan ei tarvitse muuttaa jokaista vapaa-ajan tuntia tuottavaksi investoinniksi. Harrastamisen arvo on myös siinä, että elämä sisältää alueita, joiden ei tarvitse palvella mitään muuta tarkoitusta.
Mitä tämä merkitsee lukijalle?
Ensimmäinen havainto koskee tavoitteita. Tavoite voi tehdä harrastuksesta kiinnostavamman ja auttaa jatkamaan, mutta harrastuksen ei tarvitse ansaita olemassaoloaan saavutuksella. Juokseminen on juoksemista ilman kilpailuakin ja lukeminen lukemista ilman vuotuista kirjamäärää.
Toinen havainto liittyy keskinkertaisuuteen. Aikuisen ei tarvitse kehittyä kaikessa, mitä hän tekee. Vuosia jatkuva keskinkertainen harrastus voi olla onnistunut juuri siksi, että ihminen nauttii siitä edelleen.
Kolmas havainto koskee vapaa-aikaa. Jos jokaisella vapaalla hetkellä on tavoite, suunnitelma ja odotettu tulos, vapaa-aika alkaa vähitellen muistuttaa sitä maailmaa, josta sen piti tarjota tauko.
Toimituksen näkökulma
Aikuisuudessa on harvinainen vapaus, jota käytämme yllättävän vähän: oikeus tehdä jotakin ilman, että siinä tarvitsee tulla paremmaksi. Olemme tottuneet ajattelemaan kehitystä lähes automaattisesti hyvänä asiana, vaikka kaikkea hyvää elämässä ei voi mitata etenemisenä. Harrastus saa johtaa maratonille, näyttelyyn tai mestaruuteen, jos ihminen sitä haluaa. Mutta onnistunut harrastus voi olla myös se, josta ei jää käteen saavutusta, tulosta tai seuraavaa tavoitetta – ainoastaan halu tehdä se uudestaan.
Lähteet
Deci, Edward L. & Ryan, Richard M.: The “What” and “Why” of Goal Pursuits: Human Needs and the Self-Determination of Behavior. Psychological Inquiry, 2000.
Ryan, Richard M. & Deci, Edward L.: Intrinsic and extrinsic motivation from a self-determination theory perspective: Definitions, theory, practices, and future directions. Contemporary Educational Psychology, 2020.
Fancourt, Daisy ym.: How leisure activities affect health: a narrative review and multi-level theoretical framework of mechanisms of action. The Lancet Psychiatry, 2021.
Iso-Ahola, Seppo E. & Baumeister, Roy F.: Leisure and meaning in life. Frontiers in Psychology, 2023.
