Siirry sisältöön 
ITaidemaalari Kristo Saarikosken tie kuvataiteilijaksi on kulkenut sosiaalialan, henkilökohtaisten elämänkokemusten ja vuosisatoja vanhojen maalausmenetelmien kautta. Hänelle maalaaminen on paljon enemmän kuin kuvien tekemistä: se on tapa jäsentää ajatuksia, kohdata tuntematon ja käsitellä elämää. Nyt helsinkiläinen taiteilija on saanut Suomen vanhimman kuvataidepalkinnon.
Kaikki alkoi keväisestä havainnosta
Kevätaurinko sulattaa jäätä Helsingin Ruoholahdessa. Kanavassa kelluvat jäälautat liikkuvat hitaasti veden mukana, välillä erilleen, välillä lähemmäksi toisiaan.
Taideopiskelija Kristo Saarikoski istuu kanavan rannalla piirtämässä. Hän on lähtenyt ulos etsimään ajatuksia uuteen maalaukseen.
Jäälauttojen liikkeessä on jotain, mikä kiinnittää hänen huomionsa. Ne keinuvat veden mukana kuin hengittävä rintakehä. Sulava jää paljastaa pinnan alta pehmeämmän, lämpimämmältä näyttävän kerroksen.
Tavallinen keväinen näkymä muuttuu mielikuvaksi hengityksestä, sisäisestä lämmöstä ja jostakin, mitä ei välttämättä voi ilmaista sanoin.
Tästä havainnosta syntyy myöhemmin maalaus nimeltä Henkäys.
Saarikoski kertoo kokemuksesta Vapaan Taidekoulun vuonna 2022 julkaisemassa esittelyssä. Hän kuvaa, miten havainto tuntui merkitykselliseltä jo ennen ensimmäistäkään siveltimenvetoa.
Maalauksessa hän aloitti ohuilla keltuaistemperakerroksilla, jatkoi öljyvärillä ja viimeisteli pintaa öljypastelleilla.
Teos valittiin Vapaan Taidekoulun opiskelijoiden äänestyksessä kuukauden maalaukseksi.
Mutta kiinnostavinta ei ole tunnustus eikä edes lopputulos. Olennaista on se, miten Saarikoski löytää maalaamisen lähtökohdan ympäristöstään ja omasta kokemuksestaan.
Hänelle kuva ei synny pelkästään päätöksestä maalata jotakin kaunista. Se alkaa usein kysymyksestä, havainnosta tai tunteesta, jota hän ei vielä täysin ymmärrä.
Tämä ajattelutapa on seurannut Saarikoskea myös myöhemmässä työskentelyssä.
Sosiaalialalta kohti omaa taiteellista ilmaisua
Vuonna 1992 syntynyt Kristo Saarikoski asuu ja työskentelee Helsingissä.
Hänen ammatillinen taustansa poikkeaa monen mielikuvasta taiteilijasta, joka kulkee suoraan taideopinnoista näyttelyihin.
Saarikoski on koulutukseltaan myös sosionomi. Hän on erikoistunut vammaistyöhön ja työskennellyt muun muassa nuorisotalolla erityisohjaajana sekä kehitysvammaisten taiteilijoiden taidekerhon ohjaajana.
Sosiaalialan työ ei ole ollut hänelle pelkkä aiempi ammatti, joka olisi jäänyt taiteilijanuran taakse.
Hän on jatkanut sitä myös maalaamisen rinnalla.
Vapaan Taidekoulun haastattelussa Saarikoski kertoo, että ihmisten kanssa työskenteleminen tuo tasapainoa taidemaalarin arkeen. Työhuoneella maalaaminen on suurelta osin itsenäistä tekemistä, kun taas ohjaustyössä ollaan jatkuvasti tekemisissä toisten ihmisten kanssa.
Kahden erilaisen työn yhdistelmä on kiinnostava.
Toisessa ihminen on läsnä konkreettisesti: kohtaamisissa, keskusteluissa ja yhteisessä tekemisessä. Toisessa ihmisen kokemus välittyy värien, muotojen ja materiaalien kautta.
Olisi liian pitkälle menevä johtopäätös väittää, että sosiaalialan koulutus selittäisi Saarikosken taiteen sisällön. Hänen urassaan nämä kaksi puolta kuitenkin elävät rinnakkain.
Saarikosken taidemaalarinopinnot johtivat valmistumiseen Vapaasta Taidekoulusta keväällä 2024. Hän valmistui Anita Snellmanin säätiön stipendillä.
Valmistuminen ei ollut maalaamisen loppupiste vaan uuden vaiheen alku.
Seuraavien vuosien aikana Saarikoski jatkoi näyttelytoimintaansa, työskenteli taiteilijaresidensseissä ja syvensi osaamistaan erilaisissa maalaustekniikoissa.
Keväällä 2026 hän aloitti maisteriopinnot Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.
Kun elämä muuttui, maalaaminen auttoi jatkamaan
Saarikosken henkilökohtainen suhde maalaamiseen nousi erityisen selvästi esiin vuonna 2024.
Vapaasta Taidekoulusta valmistumisen jälkeinen aika oli ollut työntäyteistä. Hän oli muuttanut uuteen työhuoneeseen opiskelutoverinsa Emilia Hakkaraisen kanssa, osallistunut residenssiin ja toteuttanut tilaustöitä.
Samaan aikaan hän valmisteli uutta näyttelyään.
Kaiken tämän keskellä hänen henkilökohtaiseen elämäänsä tuli vaikea uutinen.
Saarikoski on kertonut tapahtuneesta julkisessa haastattelussa avaamatta sen yksityiskohtia.
Maalaaminen sai tuolloin erityisen tärkeän merkityksen. Se auttoi käsittelemään elämän muutoksia ja suuntaamaan katsetta tulevaan.
Syksyn aikana syntyneet maalaukset muodostivat kokonaisuuden, joka sai nimekseen Wishing Well, suomeksi toivomuskaivo.
Näyttely avautui Galerie Forsblomissa Helsingissä marraskuussa 2024.
Toivomuskaivo on osuva vertaus.
Kun ihminen heittää kolikon kaivoon, hän saattaa esittää toiveen, jota ei halua kertoa kenellekään. Toiveeseen voi liittyä iloa, epävarmuutta, pelkoa tai kaipuuta.
Näyttelyn esittelyssä yhtenä Saarikosken käsittelemistä aiheista oli vanhemmuuden toive ja halu suojella lasta.
Se on aihe, johon sisältyy paljon sellaista, mikä ei helposti taivu sanoiksi.
Saarikoski on kuitenkin painottanut, ettei hän halua määrätä, mitä hänen maalauksensa katsojalle merkitsevät.
Vaikka teokset syntyvät hänen omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan, katsoja saa löytää niistä omansa.
Juuri tässä on yksi hänen taiteensa kiinnostavista piirteistä.
Henkilökohtaisesta kokemuksesta voi syntyä teos, joka ei kerro katsojalle valmista tarinaa. Sen sijaan se tarjoaa tilan muistoille, mielikuville ja tunteille, joita katsoja tuo mukanaan.
Maalaus voi syntyä ilman valmista suunnitelmaa
Kristo Saarikosken Aurinko nousee (2025) yhdistää temperaa, öljyväriä ja hiiltä. Voimakkaan keltaisessa, neljästä osasta koostuvassa maalauksessa värit, viivat ja erilaiset pintarakenteet muodostavat kerroksellisen kokonaisuuden. Kuva: Sandra Vuori.
Moni kuvittelee taidemaalarin suunnittelevan teoksensa ensin ja toteuttavan sen sitten siveltimellä.
Saarikosken työskentely ei aina etene näin.
Wishing Well -näyttelyn esittelyssä hänen kerrotaan maalaavan intuitiivisesti, ilman valmiita luonnoksia.
Maalaus voi alkaa yhdestä väristä tai kahden sävyn yhdistelmästä.
Sen jälkeen työ etenee vähitellen. Uudet värit ja muodot muuttavat kokonaisuutta, ja taiteilija tekee ratkaisujaan sen perusteella, mitä kankaalle on jo syntynyt.
Saarikoski saattaa myös käännellä maalauspohjaa työskentelyn aikana useita kertoja etsiessään sommitelmalle oikeaa suuntaa.
Tällaisessa työskentelyssä alkuperäinen ajatus ei välttämättä säily muuttumattomana.
Maalauksesta voi tulla jotain muuta kuin tekijä aluksi odotti.
Katsojan kannalta tämä näkyy teosten kerroksellisuutena. Niissä voi olla selvästi erottuvia värialueita, erikoisia tilavaikutelmia sekä muotoja, jotka muistuttavat jotakin tuttua mutta eivät avaudu yksiselitteisiksi esineiksi tai maisemiksi.
Saarikosken teokset liikkuvat abstraktin ja esittävän maalaustaiteen välisellä alueella.
Joskus katsoja löytää kuvasta maiseman. Toisinaan huomio kiinnittyy ennen kaikkea väreihin, pintaan tai muotojen keskinäisiin suhteisiin.
Teoksen ymmärtäminen ei edellytä, että tunnistaa siitä tietyn aiheen.
Maalausta voi katsoa myös kokemuksena.
Miksi nuori taiteilija kiinnostuu vuosisatoja vanhoista menetelmistä?
Saarikosken taiteen omaleimaisuus liittyy paitsi aiheisiin myös siihen, mistä ja miten hänen maalauksensa rakentuvat.
Hän työskentelee muun muassa temperan, öljyvärin, vesivärin, hiilen ja freskotekniikan parissa.
Nämä eivät ole pelkkiä vaihtoehtoisia väriaineita.
Materiaalin ominaisuudet vaikuttavat siihen, kuinka maalaus syntyy, miltä sen pinta näyttää ja millaisia jälkiä työskentelystä jää näkyviin.
Temperamaalaus on vanha menetelmä, jossa väripigmentti sidotaan esimerkiksi munankeltuaisen avulla. Öljyväri puolestaan mahdollistaa toisenlaisen työstämisen, kerrostamisen ja sävyjen sekoittamisen.
Freskomaalaus yhdistetään erityisesti kostealle rappauspinnalle tehtyihin seinämaalauksiin.
Saarikoski on tutkinut myös fresco strappo -tekniikkaa, jossa seinämaalauksen pintakerros irrotetaan ja siirretään toiselle alustalle.
Kristo Saarikosken Aalto ja köydet (2025) yhdistää fresco strappo -tekniikkaa, öljyväriä ja temperaa. Tummanvihreässä maalauksessa vaaleat, köysimäiset muodot sekä siniset viivat ja yksityiskohdat luovat kerroksellisen kokonaisuuden, jossa perinteiset maalausmenetelmät kohtaavat nykytaiteen.
Menetelmä tuo nykymaalaukseen aivan omanlaistaan materiaalisuutta.
Hänen vuonna 2024 valmistuneessa Vihdoin perillä -teoksessaan yhdistyvät öljy, muste, akvarelli ja fresco strappo. Teos on lähes kaksi metriä leveä.
Myös pienemmissä maalauksissa Saarikoski on yhdistänyt useita eri aineita. Vuonna 2026 valmistuneessa Infinite pillows -teoksessa on käytetty muun muassa temperaa, öljyä, apatiittimineraalia ja freskon siirtotekniikkaa.
Materiaalien kirjo kertoo halusta tutkia maalaamista myös käsityönä ja aineellisena tapahtumana.
Maalaustaiteen historiassa kehitetyt menetelmät eivät ole Saarikoskelle vain vanhoja taitoja, joita säilytetään menneisyyden vuoksi.
Ne tarjoavat välineitä uudenlaiseen ilmaisuun.
Samalla hänen työnsä muistuttaa, ettei taiteellinen uudistuminen tarkoita aina kokonaan uuden tekniikan keksimistä. Joskus uudenlaista syntyy siitä, että vanhoja menetelmiä yhdistetään tavalla, jota ei aiemmin ole kokeiltu.
Rooma, maisemat ja taiteen pitkä historia
Vanhojen maalaustekniikoiden tutkiminen on vienyt Saarikoskea myös Suomen ulkopuolelle.
Hän on työskennellyt Suomen Rooman-instituutin Villa Lanten residensseissä vuosina 2023, 2024 ja 2025. Lisäksi hän on osallistunut Suomen Ateljeesäätiön residenssiin Italian Grassinassa vuonna 2022.
Italia tarjoaa taidemaalarille erityisen ympäristön.
Siellä freskot, kirkkojen seinämaalaukset, renessanssin perintö ja vuosisatoja vanhat käsityömenetelmät ovat osa näkyvää kulttuuriympäristöä.
Saarikosken kiinnostus näihin perinteisiin liittyy hänen laajempaan pyrkimykseensä ymmärtää maalaamista materiaalien ja historian kautta.
Mutta hänen inspiraationsa ei rajoitu museoihin tai vanhaan taiteeseen.
Vapaan Taidekoulun haastattelussa hän on kertonut kaipaavansa takaisin luontoon maalaamaan. Maisemamaalaus on ollut hänelle tärkeä kiinnostuksen kohde.
Tässä näkyy sama lähtökohta kuin Ruoholahden kanavan rannalla syntyneessä Henkäys-teoksessa.
Maiseman ei tarvitse olla vain näkymä, joka kopioidaan kankaalle. Se voi herättää ajatuksen, josta syntyy kokonaan uudenlainen kuva.
Näyttelyitä Helsingistä kansainvälisille taidekentille
Saarikosken näyttelyhistoria ulottuu jo valmistumista edeltäviin vuosiin.
Hänen yksityisnäyttelyihinsä kuuluu muun muassa vuonna 2021 järjestetty Viivy vielä hetki Helsingin Kaapelitehtaalla sekä vuonna 2023 Galleria Vaagassa nähty Sypressien mailla.
Vuonna 2024 vuorossa oli Wishing Well Galerie Forsblomissa. Seuraavana kesänä hänen teoksiaan esiteltiin Punoksia-yksityisnäyttelyssä Galleria Huudossa.
Vuonna 2026 Saarikoski osallistui Helsingin Taidehallin Nuoret-näyttelyyn sekä Kotka Art ’26 -biennaaliin.
Hänen töitään on ollut esillä myös kansainvälisissä yhteyksissä, muun muassa Tanskassa ja Montenegrossa.
Osa hänen maalauksistaan on päätynyt taidekokoelmiin. Hänen oman verkkosivustonsa mukaan teoksia on muun muassa HUSin taidekokoelmassa, Pentti Sären taidesäätiön kokoelmassa ja Suomen Taideyhdistyksen arpajaiskokoelmassa.
Kokoelmiin päätyminen ei yksin määritä taiteilijan merkitystä, mutta se kertoo, että hänen työnsä on saanut huomiota myös yksittäisiä näyttelyitä laajemmin.
Saarikosken ura on edennyt tilanteeseen, jossa henkilökohtainen taiteellinen tutkiminen, julkiset näyttelyt ja kuvataiteen koulutus täydentävät toisiaan.
Suomen vanhin kuvataidepalkinto tunnustuksena
Lokakuun viimeisenä perjantaina Saarikosken työ sai uuden tunnustuksen.
Suomen Taideyhdistys myönsi hänelle vuoden 2026 Dukaattipalkinnon Helsingin Taidehallissa järjestetyssä yhdistyksen 180-vuotisjuhlassa 30. lokakuuta.
Dukaattipalkinto on Suomen vanhin kuvataidepalkinto. Se jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1858, ja se myönnetään enintään 35-vuotiaalle ansioituneelle kuvataiteilijalle.
Palkinnon arvo on 16 000 euroa.
Suomen Taideyhdistyksen palkintolautakunta kiinnitti perusteluissaan huomiota Saarikosken huolelliseen suhtautumiseen maalausmateriaaleihin ja perinteisten tekniikoiden tutkimiseen.
Lautakunnan mukaan hänen maalauksensa käyvät vuoropuhelua sekä abstraktin että esittävän maalaustaiteen kanssa.
Teoksissa nähdään yhteyksiä muun muassa symbolismin ja surrealismin värimaailmoihin sekä 1960-luvun informalistisen taiteen pintarakenteisiin.
Tunnustus ei siis perustu yksittäiseen menestysteokseen, vaan Saarikosken työskentelyn kokonaisuuteen: siihen, miten hän tutkii materiaaleja, rakentaa maalauksia ja kehittää omaa ilmaisuaan.
Palkinnon taustalla on myös pitkä historiallinen jatkumo.
Vuonna 1846 perustettu Suomen Taideyhdistys vaikutti keskeisesti suomalaisen kuvataidekoulutuksen syntyyn. Se perusti 1800-luvulla piirustuskouluja Helsinkiin ja Turkuun, joista kehittyivät myöhemmin nykyiseen kuvataidekoulutukseen johtaneet oppilaitokset.
Saarikosken palkitsemisessa kohtaavat näin kaksi aikatasoa: suomalaisen kuvataiteen pitkä historia ja nuoren taiteilijan oma, edelleen kehittyvä työ.
Taiteilijuuteen kuuluu myös muiden tukeminen
Vaikka maalaaminen on Saarikoskelle henkilökohtainen työskentelymuoto, hän ei ole kuvannut taiteilijan elämää vain yksilön saavutusten kautta.
Vapaan Taidekoulun haastattelussa hän painotti opiskelijoiden keskinäisen tuen merkitystä.
Saarikoski muistutti, että kulttuurialan vaikeassa tilanteessa toisten kannustaminen on tärkeää. Niukkojen resurssien ei hänen mielestään pitäisi johtaa siihen, että taiteilijat kääntyvät toisiaan vastaan.
Hän kertoi haluavansa myös itse auttaa Vapaan Taidekoulun nykyisiä ja tulevia opiskelijoita, koska oli saanut opintojensa aikana paljon tukea.
Ajatus sopii yhteen hänen muun ammatillisen taustansa kanssa.
Saarikoski on tehnyt työtä sekä taiteilijana että ihmisten ohjaajana. Hänelle taiteen tekeminen ja toisten ihmisten tukeminen eivät näyttäydy toisistaan irrallisina asioina.
Hänen julkisista kertomuksistaan piirtyy kuva taiteilijasta, jolle oman työn kehittäminen on tärkeää mutta joka tunnistaa myös yhteisön merkityksen.
Taiteilijan työ voi tapahtua yksin työhuoneella. Silti sen mahdollistavat usein monet ihmiset: opettajat, opiskelutoverit, kollegat, läheiset ja teosten katsojat.
Mitä Saarikoski etsii seuraavaksi?
Saarikosken urassa on nyt useita samanaikaisia kehityssuuntia.
Hän jatkaa maalaustaiteen maisteriopintojaan Kuvataideakatemiassa, tutkii historiallisia tekniikoita ja osallistuu näyttelytoimintaan.
Hänen verkkosivuillaan esitellään myös kansainvälistä Norteando / Vaeltaa -hanketta, joka ulottuu vuosille 2026–2027.
Tarkkoja uusia henkilökohtaisia tavoitteita ei kuitenkaan pidä päätellä pelkästään näyttelyluettelosta tai palkinnosta.
Saarikosken aiemmista haastatteluista käy ilmi yksi pysyvältä vaikuttava tavoite: hän haluaa jatkaa maalaamista ja oppia sen kautta lisää.
Jo vuonna 2022 hän kertoi Vapaan Taidekoulun haastattelussa toivovansa, että maalaaminen voisi säilyä osana hänen elämäänsä mahdollisimman pitkään.
Muutamaa vuotta myöhemmin tuo toive on saanut konkreettisia muotoja.
Hän on valmistunut taidemaalariksi, pitänyt näyttelyitä, työskennellyt ulkomailla, aloittanut jatko-opinnot ja saanut merkittävän kuvataidepalkinnon.
Silti hänen taiteensa ytimessä näyttää olevan edelleen sama asia kuin Ruoholahden kanavan rannalla.
Uteliaisuus sitä kohtaan, mitä seuraavasta havainnosta tai siveltimenvedosta syntyy.
Mitä tämä merkitsee Suomelle?
Saarikosken tarina muistuttaa suomalaisen kuvataiteen monipuolisuudesta.
Taiteen kehitys ei tapahdu vain uuden teknologian, näyttävien kokeilujen tai kansainvälisten ilmiöiden kautta. Uusia ilmaisumuotoja syntyy myös silloin, kun taiteilijat syventyvät vanhoihin materiaaleihin ja käsityömenetelmiin.
Samalla hänen uransa osoittaa, ettei taiteilijan ammatillisen taustan tarvitse olla yksisuuntainen. Sosiaalialan koulutus, ohjaustyö ja kuvataiteen opiskelu voivat kuulua saman ihmisen työelämään.
Suomalaiselle kulttuurielämälle Dukaattipalkinnon kaltaiset tunnustukset ovat yksi tapa tukea nuoria taiteilijoita uravaiheessa, jossa oman ilmaisun kehittäminen, kouluttautuminen ja toimeentulon rakentaminen tapahtuvat usein rinnakkain.
Mitä tämä merkitsee lukijalle?
1. Taidetta ei tarvitse osata selittää voidakseen nauttia siitä. Abstraktia maalausta voi lähestyä värien, tunnelman, materiaalin tai omien mielikuvien kautta. Yhtä oikeaa tulkintaa ei aina ole.
2. Oma ammatillinen polku voi rakentua monesta osaamisesta. Saarikosken elämässä sosiaalialan työ ja taiteellinen tekeminen eivät sulje toisiaan pois.
3. Vanhojen taitojen opettelu voi synnyttää uusia ajatuksia. Perinteiset menetelmät eivät ole vain historiaa. Niitä voidaan käyttää myös täysin uudenlaisen ilmaisun rakentamiseen.
Toimituksen näkökulma
Kristo Saarikosken tarinassa kiinnostavinta ei lopulta ole 16 000 euron palkinto vaan hänen tapansa tehdä taidetta. Aikana, jolloin nopeutta ja välittömiä tuloksia pidetään usein onnistumisen mittareina, hän rakentaa työtään kokeilemalla, tutkimalla ja hyväksymällä keskeneräisyyden. Samalla hänen uransa osoittaa, miten eri elämänalueet voivat vahvistaa toisiaan ilman, että ne täytyy puristaa yhdeksi suoraviivaiseksi uratarinaksi. Joskus merkittävin oivallus syntyy vasta silloin, kun lopputulosta ei ole päätetty etukäteen.
Lähteet
- Suomen Taideyhdistys, Dukaattipalkinto Kristo Saarikoskelle, 30.10.2026: https://api.sttinfo.fi/tiedote/72442103/suomen-vanhin-taidepalkinto-dukaattipalkinto-kuvataiteilija-kristo-saarikoskelle?lang=fi&publisherId=69820383
- Vapaa Taidekoulu, Alumnitarina: Kristo Saarikoski: https://www.vapaataidekoulu.fi/taidemaalariopinnot/opiskelijatarinat/alumnitarina-kristo-saarikoski
- Vapaa Taidekoulu, Kuukauden maalaus: Kristo Saarikoski – Henkäys, 6.5.2022: https://www.vapaataidekoulu.fi/ajankohtaista/kuukauden-maalaus-kristo-saarikoski-henkays
- Galerie Forsblomin Wishing Well -näyttelyn esittely, NOBA: https://noba.ac/en/exhibition/kristo-saarikoski-wishing-well/
- Kristo Saarikosken omat verkkosivut, teokset, elämäkerta ja näyttelyhistoria: https://kristosaarikoski.com/
Faktapohja tarkistettu Suomen Taideyhdistyksen tiedotteesta, Vapaan Taidekoulun kahdesta julkaisusta, näyttelyesittelystä ja taiteilijan verkkosivuilta.
Suomen Taideyhdistys – Finska Konstföreningen ry+5
