Miina Sillanpää halusi kätilöksi, mutta koulutukseen vaadittiin kansakoulutodistus, jota hänellä ei ollut. Kotiapulaisten oikeuksia puolustaessaan hän sai kuulla pilkkaa, ja ensimmäinen aloite äideille ja vauvoille tarkoitetuista kodeista kaatui eduskunnassa. Hänestä tuli silti Suomen ensimmäinen naisministeri. Kun Helsingin Ensikoti avattiin keskellä jatkosotaa, Sillanpää oli tehnyt sen eteen töitä vuosikymmeniä.
Kesäkuun 2. päivänä 1942 Helsingin Vallilassa vietettiin Ensikodin avajaisia. Työväen Arkiston valokuvassa naiset esiintyvät ja takana olevassa eturivissä istuu yhdistyksen puheenjohtaja Miina Sillanpää. Toisessa avajaiskuvassa puhujan takana näkyvät lapsia varten asetetut sängyt. Sillanpää täytti kaksi päivää myöhemmin 76 vuotta.
Rakennus oli suunniteltu äideille, joilla oli niukasti vaihtoehtoja. Siellä he saivat asua vauvansa kanssa ja opetella lapsen hoitoa muiden tuella. Vuonna 1907 ajatus tällaisista kodeista oli tuotu ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Siitä alkoi työ, jonka aikana Sillanpää ehti toimia ministerinä, pudota eduskunnasta ja palata sinne. Rakennushanke eteni lopulta naisten järjestöissä, jotka kokosivat sille rahoituksen ja perustivat oman yhdistyksen.
Raskaus saattoi viedä sekä työn että kodin
1900-luvun alussa kotiapulainen asui usein työnantajansa luona. Työpaikka antoi palkan lisäksi katon pään päälle. Jos työnantaja irtisanoi raskaaksi tulleen naisen, tämä joutui etsimään sekä uuden ansion että uuden asunnon. Avioliiton ulkopuoliseen raskauteen liitetty häpeä saattoi sulkea myös oman perheen ja ystävien oven. Kun lapsi syntyi, töihin palaaminen edellytti hoitopaikkaa, jonka järjestäminen jäi äidin vastuulle.
Myös lapsen oikeudellinen asema riippui siitä, olivatko vanhemmat naimisissa. Vuoden 1922 laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista velvoitti kunnat perustamaan lastenvalvojan viran. Lastenvalvoja valvoi muun muassa oikeudessa määrättyjen elatusmaksujen maksamista. Lapsi sai viranomaisen valvomaan etuaan. Äidin oli silti järjestettävä asuminen, ruoka ja vauvan hoito päivästä toiseen. Juuri tähän arkeen ensikotihanke kohdistui.
Kirjoja keittiössä ja luentoja työpäivän jälkeen
Sillanpää syntyi Vilhelmiina Riktiginä vuonna 1866 Jokioisten Ojaisten kylässä yhdeksänlapsiseen torppariperheeseen. Suomessa elettiin nälkävuosia. Hän kävi kaksi lukukautta kiertokoulua ja aloitti 12-vuotiaana työt Forssan puuvillatehtaassa. Pitkät vuorot ja yötyö rasittivat hänen terveyttään. Tehtaan yhteydessä hän pääsi myös kouluun. Työn ohella saamansa opetuksen hän muisti arvokkaana koko elämänsä ajan.
Kuusitoistavuotiaana hän siirtyi Jokioisten naulatehtaaseen. Siellä työnkuva laajeni naulojen lajittelusta ja pakkausten leimaamisesta naulakoneen ääreen. Kahdeksantoistavuotiaana hän lähti Porvooseen kääntäjä Aatto Suppasen perheen palvelukseen. Lähtiessään hän otti käyttöön nimen Sillanpää syntymätorppansa mukaan. Porvoossa hän huomasi työnantajan huoneessa lasiovisen kirjakaapin ja kysyi, saisiko lukea kirjoja. Miina Sillanpään Seuran elämäkerran mukaan hän luki ruokaa valmistaessaan ja iltaisin kynttilän valossa. Suppanen opetti hänelle oikeinkirjoitusta.
Helsingissä Sillanpää työskenteli yhdeksän vuotta keittäjänä lehtori Unoniuksen perheessä. Hän kävi työn ohessa Kansanvalistusseuran kursseilla ja luennoilla, joilla hän harjaantui keskustelemaan ja käyttämään puheenvuoroja. Perheen toinen kotiapulainen lupasi huolehtia hänen töistään luentojen aikana. Mahdollisuus opiskella riippui siten myös työtoverin avusta ja siitä, saiko työpäivästä irti aikaa.
Kun Sillanpää haki ystävänsä kanssa kätilönoppiin, valinta pysähtyi puuttuvaan kansakoulutodistukseen. Tapaus kertoo siitä, miten lapsena saatu koulutus määräsi vielä aikuisen ammatinvalintaa. Myöhemmin Sillanpää puolusti kotiapulaisten mahdollisuuksia hankkia tietoa. Hän arvosteli kirjoituksissaan käytäntöä, jossa palvelijattaret eivät saaneet lukea isäntäväelle tilattuja sanomalehtiä. Palvelijataryhdistys tilasi jäsenilleen lehtiä, järjesti kursseja ja perusti oman kirjaston.
Kotiapulaisten vaatimukset saivat rouvat lähtemään yhdistyksestä
Kun Helsingin palvelijataryhdistys perustettiin vuonna 1898, Sillanpää valittiin laatimaan sen sääntöjä ja sen jälkeen varapuheenjohtajaksi. Johtoon tuli myös työnantajaperheiden rouvia. Yhteistyö särkyi, kun palvelijattaret vaativat korvausta ylitöistä, oikeutta lomaan ja kunnollisia työehtoja. Rouvien edustajat jättivät yhdistyksen. Sillanpäätä kuvattiin lehdissä palvelijattarien villitsijäksi, ja vastustajat antoivat hänelle pilkkanimen piikakenraali.
Kiista koski oikeutta määritellä kotona tehdyn työn ehdot. Kun sama ihminen asui työpaikallaan, työpäivän päättymisestä oli vaikea pitää kiinni. Loma ja ylityökorvaus olisivat vaatineet työnantajaa tunnustamaan, että myös kodin sisällä tehdyllä työllä oli määriteltävä työaika. Vaatimusten esittäminen yhdessä antoi työntekijöille enemmän painoarvoa kuin yksittäisellä kotiapulaisella oli keskustelussa työnantajansa kanssa.
Sillanpään oma ammatinvaihto teki näkyväksi, mihin kotiapulaisen odotettiin pyrkivän. Unoniuksen perheen rouva piti häntä keittäjänä uransa huipulla ja katsoi, että hänen kannattaisi jäädä saavuttamaan pitkäaikaisen, uskotun palvelijan asema. Sillanpää siirtyi vuonna 1899 johtamaan yhdistyksen uutta paikanvälitystoimistoa. Seuraavana vuonna hän ryhtyi johtamaan myös palvelijatarkotia. Hän oli opetellut taloudenpitoa ja ruoanlaittoa työnantajien kodeissa. Nyt hänen vastuullaan oli toimisto ja majoitus, joita kotiapulaiset itse tarvitsivat.
Työtä etsivä nainen sai palvelijatarkodista yösijan siksi aikaa, kun uusi paikka oli haussa. Aluksi koti toimi vuokratiloissa. Vuonna 1915 yhdistys sai sille pysyvät tilat Helsingin Tarkk’ampujankadulta. Vuonna 1921 yhdistys hankki Siuntiosta Lepopirtin kotiapulaisten ja vähävaraisten naisten lomapaikaksi. Siellä hoidettiin kesäisin kasvimaata talkoilla ja järjestettiin talvisin hiihtokursseja. Pienipalkkaisten jäsenten yhdistykselle majoituksen ja lomapaikan ylläpitäminen oli pitkä taloudellinen sitoumus. Kotiapulaisille ne antoivat kaksi paikkaa, joissa oleskelu ei riippunut työnantajaperheen luvasta.
Työläisnaiset vaativat oikeutta myös asettua ehdolle
Ennen vuoden 1906 eduskuntauudistusta naisten äänioikeudesta keskusteltiin myös naisjärjestöjen kesken. Työläisnaisten liitto ajoi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Säätyihin tai tuloihin sidottu ratkaisu olisi jättänyt suuren osan työväestöstä ulkopuolelle. Erillinen kysymys oli vaalikelpoisuus. Työläisnaiset halusivat voida sekä äänestää että asettua itse ehdolle.
Vuonna 1904 Sillanpää alusti yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta Helsingin Ylioppilastalolla. Hänen alustuksensa pohjalta laadittiin kokouksen kannanotto. Seuraavana vuonna suurlakon aikana hän johti palvelijoiden kokouksia ja puhui kuulijoille pihan laidalla olleen rikkalaatikon kannelta. Eduskuntauudistuksen jälkeen hän kiersi puhumassa eri puolilla maata. Vuoden 1907 vaaleissa hän oli yksi ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valituista 19 naisesta.
Ensimmäisillä valtiopäivillä Sillanpää joutui puolustamaan oikeuttaan puhua, kun puhemies oli siirtymässä äitejä ja lapsia koskevasta asiasta eteenpäin. ”Minä kumminkin käytän puheenvuoron”, Sillanpää sanoi. Aloite kodeista oli Hilja Pärssisen nimissä, ja Sillanpää oli sen allekirjoittajia. Työväen Arkiston mukaan esitys hylättiin äänin 97–84. Osa vastustajista piti äitien auttamista heidän moraalittomana pitämänsä käytöksen palkitsemisena. Ehdotus tuotiin uudelleen käsittelyyn useilla valtiopäivillä.

Miina Sillanpää (ikkunan vieressä) kahvilla kahden muun naiskansanedustajan kanssa helsinkiläisessä ravintolassa kesäkuussa 1934. Pöydän oikealla puolella istuu Ida Yrjö-Koskinen.
Kuva Aarne Pietinen Oy / Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Valokuvaamo Pietisen kokoelma, CC BY 4.0.
Lehdet, Elanto ja avunpyynnöt vankileireiltä
Sillanpää oli Palvelijattaren vastaava toimittaja, johti Työläisnaista ja toimitti myöhemmin Toveritarta noin kahden vuosikymmenen ajan. Hän vastasi julkisuudessa vastustajiensa kirjoituksiin ja käsitteli kotiapulaisten työtä itse heidän näkökulmastaan. Toimitustyön ansiosta hänellä oli väylä pitää asioita esillä silloinkin, kun aloite raukesi tai eduskuntatyö keskeytyi.
Vuosina 1916–1932 Sillanpää työskenteli Osuusliike Elannon ruokaloiden ja kahviloiden tarkastajana. Hän oli ollut mukana Elannon hallintoneuvostossa jo ennen tarkastajaksi ryhtymistään, ja vuonna 1945 hän toimi sen puheenjohtajana. Elannon rinnalla hän osallistui osuuskauppaliikkeen valtakunnalliseen työhön Kulutusosuuskuntien Keskusliiton johtokunnassa vuosina 1935–1947. Ruokaloiden tarkastaminen oli palkkatyötä. Hallintoneuvostossa ja keskusliitossa hänen tehtävänsä oli osallistua osuustoiminnan päätöksiin.
Vuoden 1918 sisällissodassa Sillanpää pysyi erossa aseellisesta toiminnasta. Siitä tuli arvostelua myös omassa liikkeessä. Hän osallistui kansankeittiöiden työhön ja punaorpojen auttamiseen. Vankileireiltä hänelle lähetettiin kirjeitä, joissa pyydettiin ruokaa, rahaa ja vaatteita. Sanna Lahtelinin tutkimuksessa tarkastelemista kirjeistä käy ilmi, että Sillanpää lähetti leireille ruoka- ja raha-apua. Osa vangeista kirjoitti takaisin kuitatakseen saaneensa lähetyksen.
Sillanpäälle kirjoittivat myös ihmiset, jotka tarvitsivat työtä tai apua läheiselleen. Eräs äiti etsi tytärtään, joka oli lähtenyt Helsinkiin palveluspaikan toivossa, jäänyt vaille työtä ja kirjoittanut äidilleen antamatta osoitetta. Äiti kääntyi Sillanpään puoleen jo ennen yhteydenottoa poliisiin. Kirje kertoo, mitä julkinen asema tuolloin merkitsi. Sillanpää oli ihmisille henkilö, jolta saattoi pyytää apua silloinkin, kun omaa tietä viranomaisten luo oli vaikea löytää.
Ensimmäinen naisministeri lähti tarkastamaan laitoksia
Joulukuussa 1926 Sillanpää nimitettiin Väinö Tannerin hallituksen apulaissosiaaliministeriksi. Hän oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja 60-vuotias aloittaessaan tehtävässä. Hänen vastuullaan olivat muun muassa köyhäinhoito, lastensuojelu ja raittiusasiat. Hallitus istui vuoden ja neljä päivää.
Sillanpää matkusti kunnalliskoteihin, lastenkoteihin ja köyhäinhoitolaitoksiin. Tarkastuksilla tuli vastaan epäsiistejä tiloja, kehnoa ruokaa ja liian vähän henkilökuntaa. Hän kirjasi havaintojaan raportteihin ja puuttui puutteisiin myös käynneillään. Eduskuntaan hän toi hallituksen esityksiä esimerkiksi kansanlastentarhojen valtionavusta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten asemasta. Laitoskäynnit toivat ministeriön käsiteltäväksi konkreettisia kysymyksiä siitä, miten köyhäinhoito näkyi ihmisen ruokalautasella ja hoitajan työvuorossa.
Lastensuojelu kuului hänen työhönsä myös ministerikauden jälkeen. Sillanpää toimi pitkään Helsingin lastensuojelulautakunnan varapuheenjohtajana ja johti Hyvösen lastenkodin johtokuntaa vuosina 1926–1947. Hyvösen avioparin testamentissa oli määrätty, että apua tarvitseville lapsille perustetaan koti Helsingin Kotkankadulle. Lapsille piti järjestää mahdollisuus asua siellä, kunnes he olivat käyneet kansakoulun loppuun. Sillanpää jatkoi johtokunnassa siihen saakka, kun lastenkoti siirtyi Helsingin kaupungille.
Sillanpää ajoi eduskunnassa yleistä oppivelvollisuutta ja kouluruokailua. Maksuttomasta kouluruoasta säädettiin vuonna 1943, ja uudistus toteutettiin viiden vuoden siirtymäajalla. Hän oli mukana ajamassa myös vuonna 1929 vahvistettua avioliittolakia, joka antoi vaimolle oikeuden hallita omaa omaisuuttaan ja tehdä itseään koskevia sopimuksia. Samalla vuosikymmenellä hänen ajamansa raittiuspolitiikka kulki toiseen suuntaan. Sillanpää kuului Raittiuden Ystävien hallitukseen ja kannatti kieltolakia. Joulukuun 1931 kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäneistä kannatti kaikkien alkoholijuomien myynnin vapauttamista, ja kieltolaki päättyi vuonna 1932.
Vuoden 1933 vaaleissa Sillanpää jäi eduskunnan ulkopuolelle. Miina Sillanpään Seuran historiikin mukaan siihen vaikutti hänelle epäedullinen ehdokasasettelu. Hän jatkoi kaupunginvaltuutettuna Helsingissä ja teki töitä Työläisnaisliiton sihteerinä. Eduskuntaan hän palasi vuonna 1936. Viimeinen kausi päättyi vuonna 1948. Vuosien mittaan hän työskenteli muun muassa kansanvakuutus- ja sivistysvaliokunnissa ja toimi useiden valtiopäivien avauksessa ikäpuhemiehenä.
Kukkasrahastosta ja raha-automaattivaroista apua rakennushankkeeseen
Ensikotihanke eteni, kun sen puolustajat ryhtyivät järjestämään käytännön toteutusta. Vuonna 1929 Työläisnaisliiton sihteeri Hilja Seppälä teki liiton kokoukselle aloitteen kodista pienille lapsille ja apua tarvitseville äideille. Seuraavana vuonna liitto varasi Sillanpään puheenjohtajakaudella hankkeen pohjarahastoon 5 000 markkaa. Vuonna 1932 perustetulla Työväen Kukkasrahastolla kerättiin varoja kodin ylläpitoon. Käyttömenoja varten ryhdyttiin siis kokoamaan rahaa jo ennen rakennustöiden aloittamista.
Joulukuun 11. päivänä 1936 Sillanpää kutsui koolle kokouksen eduskuntataloon. Siellä perustettiin Työläisäitien ja Lasten Kotiyhdistys, jonka puheenjohtajaksi hän tuli. Arkkitehti Elna Kiljander suunnitteli Vallilaan funktionalistisen rakennuksen, ja työt alkoivat vuonna 1940. Yhdistys sai hankkeeseen tukea raha-automaattivaroista. Oulun ensi- ja turvakodin rakennushistoriaselvityksen mukaan Helsinkiin valmistui 40-paikkainen ensikoti. Se avattiin jatkosodan aikana kesällä 1942.
Vuonna 1948 tehty lyhytelokuva kertoo, mitä kodin alkuvuosina tehtiin. Ylen Elävässä arkistossa säilyneessä filmissä tulevia äitejä opetetaan ompelemaan vauvan vaatteita ja valmistamaan yksinkertaista kotiruokaa. Molempia taitoja tarvittiin myös Ensikodista lähdön jälkeen. Vauvan hoitoa pystyi opettelemaan oman lapsen kanssa, ja apua oli samassa talossa saatavilla myös tavallisina arkipäivinä.
Oulussa työtä jatkoivat paikalliset naiset
Vuonna 1945 perustettiin Sillanpään aloitteesta Ensi Kotien Liitto, nykyinen Ensi- ja turvakotien liitto. Hän johti liittoa kuolemaansa asti vuonna 1952. Valtakunnallinen liitto auttoi laajentamaan työtä, jonka toteutus vaati kullakin paikkakunnalla omat tekijänsä ja rahansa. Oulussa yhdistystä johti Helmi Peiramo. Kakaravaaran ompelimossa kokoontuneet Vaaran naiset keräsivät varoja ja tekivät työtä äiteihin kohdistuvien asenteiden muuttamiseksi. Oulun ensikoti avattiin vuonna 1948, ja Turun ja Tampereen kodit seurasivat vuonna 1951.

Pitkäaikainen kansanedustaja ja Suomen ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää (keskellä) vuonna 1948.
Kuva U. A. Saarinen / Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma, CC BY 4.0.
Ensikotien perustaminen osui vuosiin, jolloin Suomea jälleenrakennettiin ja perhe-elämän ihanteeksi vahvistui koti, jossa mies vastasi toimeentulosta ja nainen hoiti lapset. Yksin lapsen kanssa elävä äiti joutui järjestämään molemmat tehtävät. Oulun esimerkki kertoo siitä, kuinka paljon työtä tehtiin valtakunnallisen liiton ulkopuolella. Uuden kodin perustajat tunsivat omalla paikkakunnallaan ne ihmiset, jotka pystyivät osallistumaan keräykseen, myöntämään tukea tai saamaan muut mukaan.
Sillanpään työn jälkiä jäi myös vanhusten palveluihin. Hänen johtamansa Taloustyöntekijäin Yhdistyksen palvelijatarkodista tuli myöhemmin vanhainkoti. Vuonna 1965 perustetun Miina Sillanpään Säätiön ensimmäisiin toimipaikkoihin kuuluivat Helsingin vanhainkoti ja Siuntion Lepopirtti. Yhdistyksen vuosikymmenien aikana hankkimaa omaisuutta käytettiin näin uusiin tarkoituksiin. Toinen koti palveli ikääntyneitä, ja Lepopirtti jatkoi loma- ja virkistyspaikkana.
Vallilan talo jäi käyttöön
Huhtikuussa 2023 Helsingin kaupunginmuseon valokuvaaja Tuula Sipilä kuvasi Vallilan Ensikodin remontin keskellä. Suojapeitteet peittivät rakennusta ja työmaa-aidan vaneriin oli maalattu värikkäitä hahmoja. Elna Kiljanderin suunnittelemaa vanhaa osaa korjattiin, ja hankkeeseen kuului myös laajennus. Helsingin ensikoti ry toimii edelleen Ensi-Kodin tiellä ja auttaa perheitä myös perhekeskuksissa ja heidän omissa kodeissaan.

Helsingin Ensikoti remontissa Vallilassa huhtikuussa 2023. Rakennuksessa avattiin Suomen ensimmäinen ensikoti vuonna 1942.
Kuva Tuula Sipilä / Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.
Nykyisin ensikotiin voi tulla jo odotusaikana tai vauvan synnyttyä. Perheet saavat tarvittaessa ympärivuorokautista apua. Työntekijöiden kanssa harjoitellaan esimerkiksi vauvan viestien tunnistamista ja päivärytmin löytämistä. Vallilan vuoden 1942 avajaiskuvissa näkyvät sängyt kertovat, mihin apu alun perin ulottui. Äidille ja vauvalle oli varattu samasta talosta paikka nukkua, syödä ja viettää seuraava päivä yhdessä.
Mitä tämä merkitsee Suomelle?
Ensikotien historia näyttää, miten kansalaisjärjestöt ovat rakentaneet suomalaista sosiaaliturvaa käytännössä. Vallilassa yhdistys hankki varat, rakennutti talon ja järjesti sen toiminnan. Kun työ laajeni muihin kaupunkeihin, paikalliset yhdistykset kokosivat omat tekijänsä ja rahoituksensa. Yksittäisestä kodista kasvoi toimintamalli, joka pystyi vastaamaan perheiden tarpeisiin myös olosuhteiden muuttuessa.
Sillanpään ura kertoo myös siitä, mitä edustuksellisuus voi muuttaa. Kun entinen kotiapulainen pääsi eduskuntaan ja valtioneuvostoon, hän toi päätöksentekoon omakohtaista tietoa palkkatyöstä, jossa työnantaja määräsi myös asuinpaikan. Se näkyi siinä, millaisia kysymyksiä hän nosti esiin ja millaisia ratkaisuja hän ryhtyi toteuttamaan.
Mitä tämä merkitsee lukijalle?
Juttu antaa tavan katsoa myös oman paikkakunnan palveluja. Ensikodin, lastenkodin tai vanhainkodin taustalta voi löytyä ihmisiä, jotka tunnistivat arjen ongelman ja ottivat vastuulleen sen ratkaisemisen. Rakennuksen historia avautuu, kun kysyy, kuka sen sai aikaan, kenelle ovet alun perin avattiin ja mikä apu oli siihen asti puuttunut.
Sillanpään elämä tekee näkyväksi myös sen, kuinka paljon ihmisen mahdollisuudet riippuvat käytännön järjestelyistä. Hän pääsi luennolle, koska toinen kotiapulainen lupasi hoitaa hänen työnsä sillä välin. Tällainen yksityiskohta auttaa tunnistamaan omassakin arjessa tilanteet, joissa toisen ihmisen aika tai apu tekee opiskelun, työnhaun tai levon mahdolliseksi.
Toimituksen näkökulma
Ensikodin merkitys näkyy selvimmin siinä, kenen kannalta ratkaisu suunniteltiin. Aloitteen vastustajat arvioivat äidin käytöstä. Hankkeen toteuttajat joutuivat ratkaisemaan, missä äiti ja vauva nukkuvat, kuka auttaa vauvan hoidossa ja millä kodin toiminta maksetaan. Kun huomio siirtyi näihin kysymyksiin, myös tarjottu apu muuttui.
Sillanpään elämäntyö ansaitsee tulla kerrotuksi niiden ihmisten rinnalla, joiden kanssa hän sen teki. Hilja Pärssinen vei aloitteen eduskuntaan omissa nimissään, Hilja Seppälä nosti hankkeen uudelleen Työläisnaisliiton käsittelyyn ja Elna Kiljander suunnitteli talon, jossa työ alkoi. Sillanpään erityinen ansio oli pitää asia mukana eri työvaiheissa ja saada uusia tekijöitä mukaan silloinkin, kun ensimmäinen yritys oli jo kariutunut.
Lähteet
- Työväen Arkisto, Finna. Miina Sillanpään arkisto (1906–1952) ja Helsingin ensikodin arkisto (1936–2008). Valokuva Helsingin Ensikodin avajaisista 2.6.1942.
- Miina Sillanpään Seura. Miina Sillanpää, Miina ja lapset, Miina kehittäjänä, Vaikuttaja ja Radikaali vai sillanrakentaja?
- Miina Sillanpään Säätiö. Historia.
- Yle. Miina Sillanpää – lasikaton rikkoja, naisten ja lasten oikeuksien puolustaja. Yle Elävä arkisto. Ensikoti – taistelu häpeää vastaan.
- Sanna Lahtelin. Julkisen henkilön julkinen arkisto. Kansanedustaja Miina Sillanpään henkilöarkiston muodostuminen ja eettinen käyttö. Turun yliopisto.
- Kansallisarkisto, Arkistojen Portti. Lapsuuteen liittyvät asiakirjat. Opetushallitus. Kouluruokailun historiaa. Alko. Kieltolain historia.
- Oulun ensi- ja turvakodin rakennushistoriaselvitys. Ensi- ja turvakotien liitto. Tarina meistä. Helsingin ensikoti ry. Yhdistyksen historia ja nykyinen toiminta.
- Helsingin kaupunki. Hyvösen lastenkoti ja Helsingin Ensikodin korjaus- ja laajennushankkeen lupa-asiakirjat. Helsingin kaupunginmuseo, Finna. Tuula Sipilän valokuva Helsingin Ensikodin remontista 3.4.2023.




