Siirry sisältöön 
Pälkäneellä seisoo yli 500 vuotta vanha kirkko, jonka katto romahti joulukuun myrskyssä vuonna 1890. Seuraavat sukupolvet yrittivät pelastaa rapistuvia muureja, kunnes vuosikymmenten sitkeä työ johti ratkaisuun: kirkon ylle rakennettiin lasikatto. Lokakuussa 2026 valmistunut hanke kertoo paitsi suomalaisesta historiasta myös siitä, mitä pieni yhteisö voi saada aikaan.
Joulukuun 3. päivänä 1890 Pälkäneellä kuului kova rysähdys.
Vanhan Pyhän Mikaelin kirkon katto oli romahtanut myrskyssä. Ääni kantautui kirkolta Onkkaalan kylään saakka.
Rakennus oli ollut huonossa kunnossa jo pitkään. Sen perustukset olivat alkaneet pettää, seinät halkeilla ja katto rapistua. Kirkko oli poistunut varsinaisesta kirkkokäytöstä jo vuosikymmeniä aikaisemmin.
Lopulta myrsky teki sen, mitä oli pelätty.
Vanhasta kivikirkosta tuli raunio.
Seuraavien 130 vuoden aikana rakennuksen seinät jäivät sateen, lumen, pakkasen ja vuodenaikojen vaihtelun armoille. Muureja korjattiin, rakennusta tutkittiin ja sen säilymisestä kannettiin huolta.
Mutta kattoa sillä ei ollut.
Lokakuussa 2026 Pälkäneeltä kerrottiin uutinen, jota aikaisemmat sukupolvet eivät ehtineet nähdä.
Pyhän Mikaelin kirkko oli saanut jälleen katteen.
Tällä kertaa katto ei ollut keskiaikaisen kirkon alkuperäistä rakennustapaa jäljittelevä rakenne, vaan lasia ja suomalaista liimapuuta yhdistävä nykyaikainen ratkaisu.
Se suojaa vanhoja muureja ja jättää samalla taivaan näkyviin.
Jotta ymmärtää, miksi hanke on Pälkäneelle niin merkittävä, täytyy palata yli viiden vuosisadan taakse.
Kirkko, joka syntyi keskiajan viimeisinä vuosina
Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkko rakennettiin todennäköisesti vuosien 1495 ja 1505 välisenä aikana.
Se oli ajankohta, jolloin keskiaikainen maailmankuva hallitsi vielä suomalaista yhteiskuntaa. Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, ja kirkko kuului katoliseen uskonnolliseen perinteeseen.
Harmaakivestä rakennettu kirkko nousi paikalle, josta tuli vuosisadoiksi paikallisten ihmisten yhteinen kokoontumispaikka.
Sen seinien sisällä vietettiin jumalanpalveluksia, toimitettiin kirkollisia menoja ja seurattiin uskonnollisten tapojen muuttumista.
Vain muutamia vuosikymmeniä kirkon rakentamisen jälkeen Pohjolassa alkoi uskonpuhdistus.
Katolisen ajan pyhimyskuvia poistettiin, ja kirkon sisätiloja muokattiin luterilaisten käytäntöjen mukaisiksi. Rakennukseen tuli muun muassa saarnatuoli, penkkejä ja parvia.
Ulkoisesti kivikirkko säilyi kuitenkin pitkälti entisellään.
Jotakin sen alkuperäisestä sisustuksesta on säilynyt tähän päivään.
Kirkossa aikanaan olleet Pyhää Lauria ja Pyhää Olavia esittävät puuveistokset ovat nykyisin Kansallismuseossa.
Niiden kautta rakennuksen historia ulottuu edelleen kirkon muurien ulkopuolelle.
Kirkon elämä ei kuitenkaan ollut rauhallista.
Vuonna 1713 Pälkäneellä käytiin suuren Pohjan sodan Kostianvirran taistelu. Sen yhteydessä venäläiset joukot ryöstivät kirkkoa.
Pälkäneen rauniokirkon historia-aineiston mukaan saaliiksi päätyi muun muassa metallisia kirkkoesineitä ja kellotapulin kelloja.
Osa arvokkaista esineistä oli ilmeisesti onnistuttu kätkemään etukäteen.
Paikalliseen perimätietoon jäi myös kertomus kellosta, jonka väitettiin päätyneen Kostianvirtaan. Tarina on osa kirkon historiaan liittyvää kansanperinnettä, ei vahvistettu tieto kellon sijainnista.
Kirkko selviytyi sodan vaurioista ja muutoksista, mutta vähitellen uhka tuli itse rakennuksesta.
Maanpohja alkoi pettää – ja kirkko jäi lopulta tarpeettomaksi
1700-luvulla Pyhän Mikaelin kirkon rakenteissa alkoi näkyä vakavia ongelmia.
Hiekkapohjalle rakennetun kirkon perustukset liikkuivat. Seinissä havaittiin halkeamia, ja myös alttaripään rakenteet vaurioituivat.
Samaan aikaan seurakunnan tarpeet kasvoivat.
Vanha kirkko oli käymässä liian pieneksi, ja sen hämäryydestä sekä huonosta kunnosta huomautettiin piispantarkastuksissa.
Vuonna 1808 rakennuksen kuntoa arvioitiin jo niin heikoksi, ettei sen perusteellinen korjaaminen näyttänyt realistiselta.
Pälkäneelle valmistui uusi kirkko vuonna 1839.
Vanha Pyhän Mikaelin kirkko jäi pois käytöstä.
Rakennuksesta irrotettiin käyttökelpoisia materiaaleja uuden kirkon rakennustarpeisiin. Myös vanhan hautausmaan aidan kiviä ja kellotapulin puuosia siirrettiin uusiin tarkoituksiin.
Tämä kertoo jotakin aikakauden tavasta suhtautua rakennuksiin.
Vanhat materiaalit eivät olleet vain historian todistajia, vaan myös arvokasta rakennustavaraa.
Kun kirkkoa ei enää tarvittu alkuperäiseen tehtäväänsä, sen säilyttäminen ei ollut itsestäänselvyys.
1800-luvun lopulla rakennus oli päässyt surkeaan kuntoon.
Vuonna 1882 arkeologian ja kulttuurihistorian tutkija A. O. Heikel varoitti, että kirkon seinät olivat vaarassa kaatua ja katto saattoi romahtaa.
Varoitus osoittautui aiheelliseksi.
Kahdeksan vuotta myöhemmin joulukuun myrsky kaatoi katon.
Tuolloin vanha kirkko palveli jo aivan toisenlaista tarkoitusta: sitä käytettiin heinälatona, ja entistä kirkkomaata oli käytetty karjan laitumena.
Yli kolme vuosisataa kirkkona palvellut rakennus oli muuttunut vähitellen maatalousympäristön osaksi.
Myrskyn jälkeen siitä tuli yhä selvemmin raunio.
Sukupolvet yrittivät säilyttää sen, mikä oli jäljellä
Katon romahtaminen ei kuitenkaan merkinnyt Pyhän Mikaelin kirkon tarinan loppua.
Jo seuraavina vuosikymmeninä nousi esiin ihmisiä, joiden mielestä vanha kirkko oli säilyttämisen arvoinen.
Pälkäneen yli 500-vuotias Pyhän Mikaelin rauniokirkko ennen uuden lasikaton rakentamista. Keskiaikaisen kivikirkon katto romahti myrskyssä vuonna 1890, minkä jälkeen rakennus seisoi yli 130 vuotta pääosin ilman kattoa. Uusi lasikate valmistui lokakuussa 2026 Kuva: Teuvo Salmenjoki / Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0.
Rakennuksen ja hautausmaan kohtalo herätti huolta paikallisten keskuudessa. Alue palautui seurakunnan omistukseen vuonna 1905.
1900-luvun aikana kirkkoa kunnostettiin monessa vaiheessa.
Muureja korjattiin, rakennetta tutkittiin ja raunioita pyrittiin pitämään kunnossa.
1920-luvulta lähtien vanhassa kirkossa alettiin jälleen järjestää kirkollisia tilaisuuksia.
Kyseessä ei silti ollut tavanomainen kirkkorakennus.
Taivas oli katon paikalla, ja sää vaikutti suoraan siihen, millaisia tilaisuuksia raunioissa voitiin pitää.
Kivimuureihin kohdistui samalla jatkuvaa rasitusta.
Sadevesi, jäätyminen ja sulaminen kuluttivat saumoja ja rakenteita.
Vuonna 1999 rauniokirkko todettiin niin vaaralliseksi, että tapahtumia jouduttiin järjestämään muurien ulkopuolella.
Rakennuksen tulevaisuus oli jälleen vaikeassa tilanteessa.
Kolme vuotta myöhemmin paikalliset aktiivit päättivät tarttua ongelmaan pitkäjänteisemmin.
Lokakuussa 2002 perustettiin Pälkäneen Vanhankirkon suojeluyhdistys, joka tunnetaan nykyisin Pälkäneen Rauniokirkon suojeluyhdistyksenä.
Sen tavoitteena oli vaalia rakennuksen historiallista arvoa, kerätä varoja ja huolehtia raunioiden korjaamisesta.
Ajatus lasikatteesta oli mukana jo yhdistyksen pitkän aikavälin tavoitteissa.
Se kuulosti kunnianhimoiselta.
Keskiaikaiseen muinaisjäännökseen ei voi rakentaa uutta kattoa samalla tavoin kuin tavalliseen rakennukseen.
Hankkeen piti sovittaa yhteen vanhojen rakenteiden suojeleminen, uusi arkkitehtuuri, rakennustekniset ratkaisut ja viranomaisten edellyttämät luvat.
Ennen uuden katon rakentamista oli tehtävä paljon vähemmän näkyvää työtä.
Muureja korjattiin kivi kiveltä ja sauma saumalta.
Vasta näin oli mahdollista edetä kohti pitkän aikavälin tavoitetta.
Lasikatto oli lähellä jäädä kustannusten jalkoihin
Merkittävä askel otettiin vuonna 2024.
Pirkanmaan ELY-keskus myönsi hankkeelle EU maaseuturahoitusta, ja lasikatteen suunnittelu pääsi etenemään.
Rakentamisen valmistelu ei kuitenkaan sujunut täysin alkuperäisten laskelmien mukaan.
Kun urakka kilpailutettiin keväällä 2025, kustannukset osoittautuivat suojeluyhdistyksen mukaan selvästi ennakoitua suuremmiksi.
Hankkeessa jouduttiin pysähtymään pohtimaan, miten tavoite olisi mahdollista saavuttaa.
Ratkaisu löytyi rakennesuunnitelman muuttamisesta.
Lasikatteen kantavaksi rungoksi valittiin puu.
Suomalaisesta liimapuusta toteutettu rakenne tarjosi uuden vaihtoehdon, jonka pohjalta suunnitelmia voitiin jatkaa.
Muutos ei ollut pelkkä materiaalin vaihto.
Koska kyseessä oli historiallinen muinaisjäännös, suunnitelmat jouduttiin viemään uudelleen lupaprosessien läpi.
Suojeluyhdistyksen omassa hankekuvauksessa kerrotaan lukuisista suunnittelupalavereista, muutetuista ratkaisuista ja rahoituksen järjestämisestä.
Myönteiset uudet rahoituspäätökset saatiin syyskuussa 2025.
Kattohankkeen toteutuminen alkoi näyttää jälleen mahdolliselta.
Liimapuurungon asentaminen käynnistyi saman vuoden syyskuun lopulla.
Alku ei ollut helppo.
Työmaalla jouduttiin toimimaan tuulen ja sateen keskellä, ja suurten rakenteiden asentaminen vaati tarkkuutta.
Marraskuussa 2025 alettiin asentaa suuria lasiruutuja.
Yksi kerrallaan ne nostettiin paikoilleen puurungon varaan.
Vuoden 2026 lokakuussa viimeiset rakennustyöt oli saatu päätökseen.
Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon uusi lasikatto yhdistää keskiaikaiset kivimuurit ja nykyaikaisen arkkitehtuurin. Lasin ja kantavien rakenteiden läpinäkyvä taivas säilyttää kirkon avoimen tunnelman. Katteen alla on myös uusi kivilaattalattia ja penkkejä. Kuva: Sami Nieminen /Maaseutuverkosto
Yli 200 lasiruutua ja tuhansia tunteja työtä
Valmiin katon mittakaava on huomattava.
Lasikate muodostuu yli 200 ruudusta, joista jokainen on kooltaan noin kuusi neliömetriä.
Rakenne ulottuu kirkon päälaivan ylle.
Lasin kantavana rakenteena toimii suomalaisesta liimapuusta valmistettu runko.
Kyseessä ei ole pieni suojakatos, vaan laaja rakennushanke, joka muuttaa koko rauniokirkon käyttötapaa ja ulkoasua.
Hankkeen kokonaiskustannukset olivat Sisä-Suomen elinvoimakeskuksen mukaan 665 000 euroa.
EU maaseuturahoituksen osuus oli puolet kokonaiskustannuksista.
Muita rahoittajia olivat muun muassa Luopioisten Säästöpankkisäätiö, Pälkäneen kunta, Pälkäneen seurakunta ja pankkitoimijoita.
Rahallisen rahoituksen ohella hankkeessa tehtiin poikkeuksellisen paljon vapaaehtoistyötä.
Lions Club Pälkäneen talkoolaiset tekivät rakennusprojektissa yli 2 000 tuntia työtä.
Pälkäneen rauniokirkon lasikatehanke toteutui myös vapaaehtoisten voimin. Lions Club Pälkäneen jäsenet tekivät työmaalla yli 2 000 talkootuntia. Kuvassa vasemmalta Matti Aaltonen, Risto Lindholm, arkkitehti Carita Lindholm, Matti Vaittinen ja Yrjö Tanila. Carita Lindholm vastasi kohteen arkkitehtisuunnittelusta ja työmaan johtamisesta. Kuva: Sami Nieminen /Maaseutuverkosto
Tämä on paljon muutakin kuin yksittäinen talkoopäivä.
Se tarkoittaa satoja työvuoroja, järjestelyjä ja käytännön tehtäviä, joiden avulla yhteinen tavoite eteni.
Työhön osallistui myös rakennusalan ammattilaisia, viranomaisia ja suojeluyhdistyksen toimijoita.
Hankkeen pääsuunnittelijana ja suojeluyhdistyksen puheenjohtajana toiminut arkkitehti Carita Lindholm on korostanut eri osapuolten yhteistyön merkitystä.
Hänen mukaansa rakennusprojekti eteni teknisesti suunnitelmien mukaisesti, kun uusi ratkaisu oli saatu toteutukseen.
Lopputulos ei siis syntynyt yhdellä päätöksellä.
Sen taustalla oli yli kahdenkymmenen vuoden suojelutyö, useita korjausvaiheita, suunnitelmien muuttamista ja paikallisten pitkäjänteinen sitoutuminen.
Miksi keskiaikainen raunio katettiin juuri lasilla?
Tässä hankkeessa kiinnostavin arkkitehtoninen ratkaisu on itse katon materiaali.
Kun vanhaan rakennukseen tehdään uusi osa, syntyy väistämättä kysymys siitä, miten menneisyys ja nykyisyys pitäisi yhdistää.
Olisiko katto pitänyt rakentaa muistuttamaan alkuperäistä keskiaikaista rakennetta?
Vai olisiko raunion pitänyt antaa säilyä sellaisena kuin se oli katon romahtamisen jälkeen?
Pälkäneellä päädyttiin kolmanteen vaihtoehtoon.
Uusi katto suojaa vanhaa rakennusta mutta ei pyri piilottamaan sitä, että rakenne on syntynyt aivan toisella aikakaudella.
Lasin läpi näkyvät pilvet, päivänvalo ja pimeän ajan taivas.
Rauniokirkon suojeluyhdistyksen puheenjohtaja Carita Lindholm kuvasi ajatusta Ylen lokakuussa 2026 julkaisemassa jutussa:
– Meillä on taivas kattona edelleen.
Ajatus tiivistää ratkaisun ytimen.
Kirkko saa takaisin osan alkuperäisestä suojastaan, mutta sen pitkä historia katottomana rakennuksena jää edelleen aistittavaksi.
Uusi arkkitehtuuri ei peitä raunioitumisen jälkiä.
Se rakentaa niiden ympärille seuraavan vaiheen.
Lasikatto ei myöskään muuta kirkkoa lämmitetyksi sisätilaksi.
Esimerkiksi vanhoista ikkuna-aukoista kulkeutuu edelleen ulkoilmaa, kuten Ylen vierailusta kertovassa jutussa kuvattiin.
Mutta yksi merkittävä ongelma vähenee.
Sade ei enää pääse samalla tavoin suoraan kirkon sisään, ja muureihin kohdistuva sään aiheuttama kuluminen vähenee.
Samalla kirkossa järjestettävät tilaisuudet eivät ole enää yhtä riippuvaisia sateettomasta säästä.
Vanhan kirkon sisällä on nyt myös jotakin uutta
Lasikatto ei ollut hankkeen ainoa näkyvä muutos.
Ylen lokakuun lopun vierailulla kirkossa nähtiin myös uusi liuskekivilattia, kirkonpenkit sekä valaistu kelopuinen risti alttaripäädyssä.
Aiemmin kirkon sisäpuolella oli ollut ruohoa kasvava maapohja.
Uudet rakenteet muuttavat tilan luonnetta.
Raunio säilyy historiallisena rakennuksena, mutta sen sisäosasta muodostuu aiempaa selvemmin tapahtumille tarkoitettu tila.
Kirkossa on jo ennen kattamista pidetty vihkimisiä, konsertteja, jumalanpalveluksia ja ulkoilmaelokuvanäytöksiä.
Sään arvaamattomuus oli kuitenkin jatkuva rajoitus.
Pälkäneen seurakunnan edustaja Juhani Järvinen arvioi Ylelle, että uusi katto parantaa kirkon käyttömahdollisuuksia huomattavasti.
Tulevaisuudessa tilaisuuksia voidaan järjestää ilman samanlaista sateen pelkoa kuin ennen.
Kirkon historia ei silti muutu pelkäksi tapahtumatilan taustaksi.
Juuri sen vanhat seinät, niihin liittyvä menneisyys ja raunioitumisen jäljet tekevät paikasta erityisen.
Niitä ei voi rakentaa uudelleen.
Kirkkomaalla on myös paljon vaikeampi tarina
Pälkäneen rauniokirkkoon liittyy historiaa, joka ulottuu rakennuksen ulkopuolelle.
Vuonna 1873 ruotsalainen antropologi Gustaf Retzius keräsi Pälkäneen kirkkomaan haudoista vainajien pääkalloja ja muita ihmisjäännöksiä tutkimuskäyttöön.
Jäännöksiä vietiin Ruotsiin, jossa niitä säilytettiin osana anatomisia ja antropologisia kokoelmia.
Kyse oli 1800-luvun tutkimusperinteestä, johon liittyi myös nykynäkökulmasta vakavia eettisiä ongelmia.
Vainajien jäännöksiä kerättiin ja siirrettiin tutkimuksiin tavalla, joka ei vastaa nykyisiä käsityksiä ihmisarvosta ja vainajien kunnioittamisesta.
Vuonna 2024 osa pitkään Ruotsissa säilytetyistä jäännöksistä palautettiin Suomeen.
Syyskuun 8. päivänä 2024 Pälkäneen rauniokirkolla järjestettiin niiden uudelleenhautaus.
Tilaisuuteen osallistui runsaasti paikallisia ihmisiä.
Tapahtuma muistutti siitä, että rauniokirkko ei ole vain vanha rakennus.
Se on myös paikka, johon liittyvät kokonaiset sukupolvet, paikallinen muistaminen ja kysymykset siitä, miten menneisyyden ihmisiä kuuluu kohdella.
Tämä tekee kirkon suojelemisesta tavallista rakennushanketta laajemman asian.
Muurien säilyttäminen on samalla yhteisen historian säilyttämistä – myös niiden historian osien, joita ei ole helppo käsitellä.
Keväällä 2027 Pälkäneelle avautuu uudenlainen kulttuurikohde
Vaikka rakennustyöt valmistuivat lokakuussa 2026, kirkko ei ole vielä avoinna vierailijoille.
Pälkäneen rauniokirkon lasikate oli elokuussa 2026 jo pitkällä, mutta rakennustyöt olivat vielä kesken. Yli 130 vuotta ilman kattoa ollut keskiaikainen kirkko sai uuden lasikatteensa valmiiksi lokakuussa 2026. Kuva: Sinoyuwiki / Wikimedia Commons (CC BY-SA 4.0).
Rauniokirkko ja sen alue pidetään suljettuina kevääseen 2027 asti.
Viralliset avajaiset järjestetään keväällä, ja tiloja on tarkoitus vuokrata soveltuviin tilaisuuksiin toukokuun lopulta lähtien.
Sulku on tärkeä huomio matkailijalle, joka saattaa kiinnostua uudistuneesta rakennuksesta heti kuvien nähtyään.
Rakennustöiden valmistuminen ja yleisölle avautuminen ovat kaksi eri asiaa.
Tulevaisuudessa rauniokirkosta halutaan kehittää nykyistä laajemmin tunnettu kulttuuri- ja matkailukohde.
Sen merkitystä ei kuitenkaan kannata mitata pelkästään tulevissa kävijämäärissä.
Pälkäneen tapauksessa on kyse myös siitä, miten paikallinen yhteisö suhtautuu omaan ympäristöönsä.
Vanhan kirkon olisi voinut antaa rapistua hitaasti.
Muureja olisi voitu paikata välttämättömin korjauksin ilman pitkän aikavälin tavoitetta.
Sen sijaan joukko paikallisia ihmisiä päätti jatkaa vuosikymmeniä kestänyttä työtä rakennuksen tulevaisuuden puolesta.
Heidän työnsä tuloksena Pälkäneellä on nyt jotakin, jota ei olisi voinut saada aikaan pelkästään ostamalla uusi rakennus tai rakentamalla vanhan tilalle kopio.
Jäljellä on alkuperäinen keskiaikainen kirkko, jonka muureissa näkyvät yli viidensadan vuoden tapahtumat.
Ja niiden yläpuolella on uusi katto.
Vanha kirkko sai takaisin suojan – mutta säilytti taivaansa
Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon tarinassa on jotakin suomalaiselle rakennusperinteelle olennaista.
Rakennuksia ei ole aina säilytetty siksi, että ne ovat vanhoja.
Moni on purettu, siirretty, muutettu tai jätetty rapistumaan, kun sen alkuperäinen käyttö on päättynyt.
Pyhän Mikaelin kirkolle oli pitkään käydä samoin.
Se oli hylätty, osittain purettu ja lopulta myrskyn runtelema.
Silti se jäi paikoilleen.
Sukupolvet tekivät työtä sen puolesta, ettei rakennus katoaisi kokonaan.
Nyt rauniokirkon yli ulottuu lasikatto, jonka tarkoitus on suojata samoja kivimuureja tulevillekin sukupolville.
Kun ensimmäiset vierailijat pääsevät keväällä 2027 jälleen sisälle kirkkoon, he näkevät ympärillään keskiaikaiset muurit.
Yläpuolella he näkevät myös taivaan.
Siinä on uuden ratkaisun erikoisuus.
Pälkäneen rauniokirkko sai katon takaisin yli 130 vuoden jälkeen, mutta sen ei tarvinnut menettää sitä, mikä oli tehnyt siitä rauniokirkkona tunnistettavan.
Lähteet ja faktantarkistus
Artikkelin pääasialliset faktat on tarkistettu kirkon suojeluyhdistyksen, Pälkäneen seurakunnan ja Sisä-Suomen elinvoimakeskuksen julkaisuista. Ylen lokakuun 2026 reportaasi täydentää aineistoa kirkon uusilla sisärakenteilla ja paikan päältä tehdyillä havainnoilla.
Alkuperäislähteet
- Sisä-Suomen elinvoimakeskus: Pälkäneen rauniokirkon lasikate on valmistunut (27.10.2026) – hanke, kustannukset, rahoitus, talkootyö ja vuoden 2027 avautuminen.
Sisä-Suomen elinvoimakeskus
- Pälkäneen Rauniokirkon suojeluyhdistys: Rauniokirkon historia – rakentaminen, uskonpuhdistus, sodan tapahtumat, raunioituminen ja suojelutyön vaiheet.
Pälkäneen Rauniokirkko
- Pälkäneen Rauniokirkon suojeluyhdistys: Lasikatehanke 2025–2026 – alkuperäisten suunnitelmien muuttaminen, rahoitusvaikeudet ja rakentamisen eteneminen.
Pälkäneen Rauniokirkko
- Pälkäneen seurakunta: Pyhän Mikaelin rauniokirkko – kirkon perustiedot ja historiallinen aikajana.
Pälkäneen seurakunta
- Pälkäneen kunta: Pälkäneen pääkallot – ihmisjäännösten palauttaminen ja hautaaminen vuonna 2024.
palkane
Täydentävät journalistiset lähteet
- Yle: Pälkäneen rauniokirkon lasikatto valmistui (lokakuu 2026) – kirkon uudet sisätilat ja Lindholmin lausunto lasikatosta.
Yle
- Yle: Ruotsista palautettujen vainajien uudelleenhautaus (8.9.2024) – kirkkomaahan liittyvän historian taustoitus.
Yle
